Rakastan laiturilla tai kalliolla istumista ja meren tuijottamista. Se rauhoittaa minua, tasoittaa ja saa olon tuntumaan hyvältä. Etenkin nyhjättyäni koko päivän töissä sisällä, vedän syvään henkeä merta. Mutta. Siinä on yksi mutta. Laiturilla en saa apua pään juoksuun, ajatusten pomppimiseen. Kalat ovat hipihiljaa, vaikkakin ne varmasti noin periaatteessa auttaisivat mielellään. Siinä on toinenkin mutta. Mieli saa hoitoa, mutta rakas laiturini ei paranna olkaniveliäni, yskiviä polvia ja lonkkia.
Taiji muokkaa kasvot, katseen. (Niin myös vaikkapa thaiboxing, mutta silloin nenä saattaa jäädä pahasti sivuun). Taiji muovailee ryhdin, laittaa pehmeästi seisomaan paremmin. Leirillä tehdään enemmän taijita ja vaikutuksen huomaa selvästi.
Leiri on repäisy ihmisryhmän vaikutuksesta. Ihminen on pilviä ja vettä, osa maailman meriä. Meissä on katajaa ja koivua, pulua ja ahventa ihan siinä missä Teppoa ja Maijaakin. Taiji työntää lempeästi näkemään sitä toista ryhmää mihin kuulumme. Tulee veikeä olo, kun kesken taijin hiekkakentän poikki loikkii rusakko, ympärillä lentelevät linnut, lähellä hiipii kissa metsästysreissulla ja tarkkailee meitä sivusilmällä.
Solumme ovat usein ylivirittyneessä tilassa. Ärsykkeitä pukkaa valtavasti aamusta iltaan tajunnan läpi. Taiji fiksaa meitä siihen suuntaa, mihin luonto meitä fiksaisi.
Taiji puhdistaa sielua. Uni on syvää ja levollista. En tarvitse niveliin tulehduskipulääkkeitä. Leiri on Buranani.
Aivot ymmärtävät meditaation sutjakkaammin liikkeen kautta. Taiji on liikkeessä meditointia. Samalla hoidat jokaisella liikkeellä olkaniveliäsi, ranteitasi, selkärankaasi ylhäältä alas, nilkkaniveliäsi, polviasi, lonkkaniveliäsi. Fysioterapeuttina arvioisin taijin todella tehokkaaksi koko kehon voimistajaksi ja suurien nivelten rasvaajaksi.
Taattu leirin resepti on yksinkertaisuudessaan tehokas: Taijita kolme kertaa päivässä, välillä teoriaa, paljon maukasta ruokaa, lepoa, puhumattomuutta, kallioilla makoilua, naurua. Nuppini, joka savusi ja höyrysi kun tulin, on hiljaa. Kroppa on raukea ja lihakset sopivasti kipeitä. Makaan kalliolla metsässä ja viereeni parkkeeraa sudenkorento. Sillä on lounasaika ja pullea ihana kärpänen roikkuu suupielistä. Se jää herkuttelemaan 15 sentin päähän naamastani. Kärpänen ei meinaa mahtua sudenkorennon suuhun ja sitä pitää vähän järjestellä ja työnnellä. Väkisin hymyilyttää kun katselen towerin touhuja. Se rouskuttaa keskittyneesti ja nautinnollisesti ihan kuin minä hetki sitten keittiöryhmän loihtimaa suussa sulavaa lounasta.
– Susanna
